maanantai 25. toukokuuta 2015

Glarus - Klöntalersee



Saimme kaksi viikkoa sitten sunnuntaina nauttia kunnon auringosta suhteellisen pitkän sadekauden jälkeen. Tällaista päivää ei siis voinut heittää hukkaan, oli lähdettävä ulkoilemaan. Suuntasimme Glarukseen ja lähdimme kävelemään Klöntalerseetä ympäri Henriikan, Essin, Daniëllen ja Rikun kanssa. Tämä matka oli 15 km pitkä ja pääosin tasaista tai alamäkeä, eli äärettömän helppo reitti jonka pystyy tekemään pelkät lenkkaritkin jalassa. Järvi on uskomattoman kaunis, vihertävää järveä reunustaa korkeat vuoret ja vaaleat kivirannat. Paikka näyttää taianomaiselta ja jopa omalla tavallaan epäaidolta. Saan aika usein täällä Sveitsissä sellaisen tunteen, etten katso maisemaa, vaan maalausta. Tämän järven rannalla oli juuri tuollainen tunne, en meinannut uskoa silmiäni. 




Retki oli todella hauska ja rentouttava, naurettiin paljon, otettiin kuvia, ihailtiin maisemia ja saatiin talviturkkikin heitettyä. Järven vesi oli kyllä todella kylmää ja taidettiin saada hullujen turistien leima kun juostiin sinne järveen kiljuen. Mutta hauskaa oli ja olo oli todella hyvä vedestä noustessa. Uinnin jälkeen meillä oli vielä noin puolet matkasta jäljellä, suuntana oli Glaruksen keskusta. Loppumatkan kuljimme metsien ja kukkaniittyjen läpi, eli tällä reitillä näköalat vaihtelevat paljon.







Glarukseen päästyämme söimme jäätelöt puistossa (jäätelön syönti on tullut jo ihan perinteeksi reissuillamme) ja puolet porukasta lähti kotiin. Minä, Riku ja Henriikka jäimme kuitenkin vielä kävelemään Glarus-Rundwegin, 10 kilometrin kävelyn, jossa on 350 metrin nousu. Reitin alkuosa (siis se mistä me aloitimme) oli todella kaunista, nousimme kaupungin laidalla olevalle mäelle ja eteemme avautui auringonsäteissä kylpevä kaupunki. Sieltä ylhäältä katsottuna on paikka aika uskomattoman näköinen. Pieni kaupunki ison vuoren juurella. Loppu reitti kiersikin sitten kaupunkia, osaksi metsässä. En tiedä johtuiko nälästä, vai siitä, että näkymät eivät oikeasti olleet enää niin hääppöisiä, mutta loppureitti ei minusta ollut kovinkaan ihmeellinen. Ihan kiva, mutta ei ihmeellinen. 





Nälkä alkoi olla jo todella kova, kun olimme kävelleet vähän yli puolet reitistä ja jokainen meistä halusi vain kotiin ja pian. Kiirehdimmekin siis loppumatkan juna-asemalle, mutta missasimme junan kolmella minuutilla. Seuraava tuli vasta tunnin päästä. Onneksi löysimme auki olevan Kebabilan ja päivä sai yhtä hyvän lopun kuin alunkin. 


Kuvat: Daniëlle, Essi, Henriikka, Riku, minä

tiistai 12. toukokuuta 2015

Reinin putoukset



Omalla ”Sveitsi Bucket listilläni” on ollut Reinin putouksien näkeminen. Olen käynyt putouksilla kerran aiemminkin. Silloin pienenä, kun asuin täällä vanhempieni kanssa. Mutta siitä on jo niin paljon aikaa, että halusin nähdä ne uudestaan. Niinpä päätimme pienellä tyttöporukalla lähteä katsomaan putouksia ja tehdä samalla kävelyretki.




Kävelyretkemme ensimmäinen etappi alkoi Schaffhausenista ja päättyi Rheinauhun. Korkeuseroa ei ole juuri ollenkaan ja matkakin on vain 14 km. Reitti vei meidät Euroopan suurimmille putouksille jokivartta pitkin. Suhteellisen suuri osa kävelystä tapahtuu kaupungissa, joten näkymiltään tämä reitti ei ole mikään uskomaton. Mutta mitä lähemmäs putouksia päästään, sitä kauniimmaksi maisemat muuttuu. Putouksilla päätimme tehdä pienen laivamatkan joen keskellä, suoraan putouksen alapuolella sijaitsevalle näköalakalliolle (hinta muistaakseni 8chf). Mielestäni tämä oli hintansa arvoinen kokemus, vaikka näköalakallio olikin täynnä ihmisiä.







Omasta mielestäni putoukset olivat aika nopeasti nähty, joten putouksilla käymiseen yhdistetty kävelyretki oli kyllä oikea valinta. Muuten reissu olisi ollut ehkä vähän turha. Jatkoimme siis kävelyä Rheinausta Eglisauun. Matka oli 20km pitkä, mutta hyvin tasainen, vain lopussa oli pieni nousu viinitarhojen läpi matalan vuoren huipulle. Tämä toinen etappi oli ensimmäistä huomattavasti nätimpi (putouksia lukuun ottamatta).  Kävelimme suurimmaksi osaksi maaseudulla ja mäen päällä oli upeat näkymät.







Matkan loppupuolella alkoi nälkä olemaan jo aika kova, jalkapohjat särkivät ja jalkojen lihakset alkoivat jäykistymään. Naureskelimmekin, että Sveitsi on tainnut tehdä meidät vähän hulluiksi, sillä kotimaassa ei tulisi koskaan käveltyä 34 km putkeen.


Kuvat: Henriikka, Daniëlle, minä

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Spring Hiking



 
Huh taas on aika lentänyt! Kouluhommia on nyt ollut enemmän kuin tarpeeksi ja vapaa-aikani onkin kulunut opiskellessa. Hirveästi ei siis toisaalta ole ollut kirjoitettavaakaan, mutta parina viikonloppuna olen onneksi päässyt arkea karkuun haikkaamaan. En ole noin viikkoon ehtinyt edes jumpissa tai salilla käydä, mutta jalat eivät vieläkään ole täysin palautuneet haikkauksista... ehkä pitäisi parantaa vähän tuota kuntoa. :D 


Muutama viikko sitten lähdin kavereideni kanssa nauttimaan kauniista säästä Sveitsin vuorilla. Päätimme kävellä Brunnenista Flüeleniin. Tämä kävelyreitti on 15 km, nousee 1050 metrin korkeuteen, vaikka ylämäkeä itse kävelymatkalla on yhteensä vain noin 400m. Polku on jatkuvasti leveä ja tasainen, joten tämä haikki on helppo ja sen pystyy myös tekemään ihan lenkkareilla. 



Tämä kyseinen haikkausreitti ei ole lempparini. Kunnon haikkaustunnelma puuttui, leveiden polkujen takia, sekä sen, että välillä jouduimme kävelemään tien veressä pidempiäkin matkoja. Mutta se oli täydellinen kevääseen, kun lumen takia ei voi kauhean korkealle haikata. Sitä paitsi sää oli aivan mahtava, n. 24 astetta ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Ei siis voinut valittaa. Myös näkymät ovat todella kauniita, sillä reitti kulkee Riviera järveä pitkin. Kun haikkauksen alkumetreillä katsoo järven toiselle puolelle, näkee paikan, missä huhun mukaan Wilhelm Tell asui ja ampui omenan poikansa pään päältä. Tätä aluetta pidetään myös Sveitsin synnyin paikkana (Rütli meadow).






Saimme käveltyä tämän matkan vajaassa neljässä tunnissa ja päivää oli vielä paljon jäljellä, joten päätimme ottaa Flüelenistä laivan järven toiselle puolelle ja tehdä siellä vielä lyhyen 6 kilometrin haikkauksen. Energiaa vielä riitti, kunnes istuin laivalla ja kaikki se energia valui pois. Toinen reitti (en valitettavasti muista nimeä) alkoi 400 metrin nousulla, 850llä portaalla. Se tuntui kuolemalta! Tuskin olisi kuitenkaan tuntunut aivan yhtä kamalalta, jollei takana olisi jo 15 km kävelyä. Kun pahin oli ohi, energiat palautuivat ja loppumatka sujuikin hymyssä suin. 






Väsymys kuitenkin yllätti jälleen kotimatkalla, enkä kotiin päästyäni jaksanut edes syödä iltapalaa vaan kylvyn jälkeen kaaduin vain tyytyväisenä sänkyyn.

Kuvat: Kristian, Daniëlle, minä